|
|
|
Review added March 17, 2019 |
Tuottelias kirjailija Tittamari Marttinen tarttuu CSDb:n aiheeseen kahdessa kirjassaan, Nepi ja paras koiravahti (2009) ja Nepi, onnenkoira (2010). Helppolukuiset, Tammenterho-sarjassa julkaistut kirjat kertovat Corgipojan arjesta lastenkirjoiksi yllättävänkin realistisesti. Nepi, oikealta nimeltään Neptunus, on mielestäni Christel Rönnsin kuvituksen perusteella soopeli Cardigan, mutta täsmällistä rotua ei mainita ja itseasiassa vasta jälkimmäisessä kirjassa edes suoraan sanotaan, että kyseessä on Corgi (sekin vain takakansitekstissä). Samoin toisesta kirjasta löytyvän omistuksen perusteella vaikuttaisi, että Nepi on ollut (myös) oikea koira, mutten ole lähtenyt selvittämään olisiko esimerkiksi Marttisella ollut noihin aikoihin Corgia.
Kirjojen Nepi asuu ainoana koirana nimettömäksi jäävän sinkkuemäntänsä luona ja kun tämän täytyy lähteä töihin, Nepille on ensimmäisen kirjan nimen mukaisesti etsittävä paras mahdollinen koiravahti. Naapureista ei aluksi ole kauheasti apua, sillä he eivät oikein ymmärrä koirien hoidon tai ainakaan Corgien hoidon päälle. Lopulta onneksi kotitalon rapussa tavattu Alma-tyttö ottaa Nepin hoitaakseen ja tältä uskottavan Corgimaisesti käyttäytyvä Nepi saakin hyvää hoitoa — vaikka joutuukin esimerkiksi kylpyyn kierittyään kuralätäkössä. Nepi tapaa myös naapurustossa asuvan toisen Corgin Emman (joka saattaisi olla punainen Pembroke, mutta sitäkään ei tietysti sanota). Kirja on hauska ja sopivasti luettuna jopa opettavainenkin, vain tarinan aikuisen lukijan näkökulmasta vähän satunnaisen oloinen, "sivumäärä tuli täyteen" -henkinen loppu hieman verottaa pisteitä.
Toisessa kirjassa juoni ei ole yhtä selkeä, vaan siinä on enemmänkin sarja erilaisia sattumuksia, joissa esimerkiksi paljastuu, ettei emäntä halua viedä Nepiä näyttelyihin ja Emmasta nähdään kuva (sekä lauseen) vilahdus. Ensimmäisen kirjan realismi höllentyy myös: Parhaassa koiravahdissakin jää suhteellisen avoimeksi tulkitsevatko ihmiset vain Nepin ajatuksia ja kuvittelevat sen ymmärtävän puhetta paremmin kuin oikea koira ymmärtää. Onnekoirassa ihmisten ja koirien ja toisaalta koirien ja koirien keskustelua alkaa olla vaikea tulkita muuksi kuin oikeaksi dialogiksi, vaikka kirjassa koirat edelleen muuten käyttäytyvät melko uskottavan koiramaisesti. Pikku viostaan huolimatta kirja on kuitenkin ihan viihdyttävä ja loppuu todella kauniisti, kun Nepi saatuaan tietää oikean nimensä ja että Neptunus on sininen planeetta kaukana avaruudessa katselee yötaivasta emäntänsä vierellä miettien rooliaan maailmassa:
Se tunsi olevansa jotain erityistä: onnekoira, avaruuskoira, sinisen planeetan koira.
Kaikkien koirien pitäisi saada tuntea joka päivä jotain tuon tapaista.
Kirjasarja näyttäisi valitettavasti jääneen kahteen osaan, vaikka itse olisin ihan mielelläni lukenut lisääkin Nepin varsin arkisista "seikkailuista". En toki osaa arvioida paljonko tälläinen sangen hillitty lähestymistapa koira-aiheeseen varsinaista kohderyhmää mielyttää.
|
|
|
Review added March 17, 2019 |